17.12.2013

Osa-aikaisuutta

Olen esittelyssä maininnut osa-aika-uusperheen. Näin ollen siis mieheni parikymppinen poika asuu ajoittain meillä. Näin on ollut 16 vuotta... Kuinkakohan kauan vielä? Lapset on aina lapsia, mutta millon alkaakaan se itsenäistyminen?
Itse muistan suurimpana haaveena olleen kotoa poismuutto, edes opiskelujen takia. Vaikka olinkin kova koti-ikävöijä (olen yhä), silti haaveena itsenäsityminen ja oma kämppä.
Muistan niin elävästi sen, kun parasta yhstävääni Kuopioon opiskelemaan saattelin. Hänen vanhempiensa kanssa sinne köröteltiin ja omakotitalon ullakkohuoneistoon hän majoittui. Niin haikeaa luopua 17- vuotiaana rakkaasta ystävästä, edes osaksi aikaa. Yhteyttä pidimme postitse tai kolikkopuhelimen kautta. "Oho, siis miten? Kuulostaa hankalalta", totesi oma 9- vuotias poikani. Toki tapasimme loma-aikoina, joskus viikonloppuisinkin, mikäli aikataulut ja rahatilanne antoi myöten. Löysin juuri yhteistä kirjeenvaihtoamme käyttöullakon aarteistani. Edelleen hän on yksi rakkaimmista ystävistäni, yhteyttä pidetään viikottain.

Tuntuu, että nykyajan nuorilla ei löydy sitä omaa tahtoa niin paljoa, että olisivat valmiita haastamaan itsensä ja päättäväisenä ryhtyä elämään niissä rajoissa. Meidän tapauksessa opiskelupaikka on ollut kotikaupungissa. Äidin hoivissa kaikki on jatkunut niin kuin aiemminkin. Herätys, vaatehuolto, ruoka, ne ovat itsestäänselvyyksiä. Velvoitteita ei ole samaan tahtiin kun vapautta on haluttu hankkia. Entäs sitten, kun opinnot loppuu ja hankittu ammatti ei nappaa? Mutta ei kai sitä nyt mitään tarvi... Armeijakin vain pistää toiset sanelemaan mitä pitäisi tehdä... Ei voikaan mennä ja tulla miten huvittaa.
Tässä ollaan nyt. Ja meidän uusperheessä ottaa koville. Minä, joka on tottunut ansaitsemaan itse käyttörahansa ja elämään niiden rajoissa, olen joutunut välikäteen. Ensinnäkin sananvaltaa aiheeseen ei ole, olenhan vain isän vaimoke. Toiseksi; päivät kuluu tekemättä mitään. Voi katsos maata puolille päivin ja illalla lonnia kavereiden kanssa. Kolmanneksi; rahaa tulee jonkun verran tekemättä mitään. Neljänneksi; ei täällä isällä tarvi mitään tehdä kun ei täällä asukaan. Cool!
Kaikki muu huvittaa enemmän kuin oman elämän järkkääminen. Etenkin jos ei huomaa siinä olevan mitään järkättävää.
En aina tiedä, miten asiat puheeksi ottaisi tai miten sen "rakentavasti" selventäisi. Mies on usein samaa mieltä... Ja poika vetoaa olevansa täysikäinen.
Ei auttanut kun kaataa ensin kunnolla ajatukset miehen niskaan ja sitten istuttaa poika jututettavaksi. Alku on aikaan saatu. Vielä riittää patisteltavaa. Tunnen kuitenkin asemani olevan ei-niin-vahva, vaikka vahvalla tunteella olenkin varustettu.
Äitinsä onkin nostanut kädet pystyyn. Minulla ei ole samaan mahdollisuutta.... Paljon puhetta, potkittavaa, patisteltavaa ja toivo.uu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti