Joulu meni…raskaista ajatuksista silti hyvää.

Niin se joulu meni. Joka vuosi se ottaa ajastaan osan, toisinaan jopa ahdistukseen saakka. Tänä vuonna joulu ei minua stressannut. Olin vain päättänyt / oppinut, mitä meidän jouluun kuuluu ja se tehdään. 

Jouluaattoiltana päällimmäisenä ajatuksena oli, että on se vaan hienoa löytää ympäriltään ne läheisimmät. Minulla on pieni suku, lähisuku. Vanhempieni lisäksi joukkoomme kuuluu isäni sisko miehineen ja veli perheineen. Poikamme on ainut lapsenlapsi. Sitä kunniaa hän on saanut nauttia jo 9 vuotta. En tiedä, kuinka pian tilanne muuttuu vai muuttuuko ikuna. Itse salaa toivon, että jompi kumpi serkuistani toisi sukuumme uuden tulokkaan. Serkkuni ovat minulle enemmän kuin serkut, he ovat kuin sisko ja veli. Toivottavasti he tajuavat, kuinka tärkeitä ovat. Sitä tule niin harvoin sanoin ilmaistua, kenties teot puhuu. Silti mieleen jäi hyvä tunne läheisistä.

 Tänä vuonna joukossamme oli myös mieheni poika, 20v. Hän vietti joulunsa meillä elämänsä ensimmäistä kertaa, vaikka mieheni kanssa yhteiseloa on ollut jo 15v. Varmaan juuri tämä kuvio toi mieleen myös oman perheen tärkeyden.
Loppusyksy on ollut rankka. Olen osa-aika-uusperheen jäsenenä joutunut kokemaan jotain sellaista, mihin en voi juuri vaikuttaa. Nuori aikuinen painii valintojen ja vaikeuksien kanssa. Opiskelu ei nappaa, mitään 'omaa' ei löydy, kaverit vakiintuvat, vanhemmat ovat vain 'jarruna', toimeentuloa ei ole, selkäranka notkuu. Ja mitä sitten…välit vanhempiin tulehtuu, rajat on tehty vain rikottaviksi -onhan hän täysikäinen. Ja minä yritän pyörittää oman perheeni arkea, töitä ja harrastuksia.

Nyt nuori aikuinen on osa meidän arkea. Asiasta ei keskusteltu, toisen osapuolen voimavarat eivät kuulemma enää riitä. Minun voimista ei ollut puhe. Oli vaan itsestäänselvyys.

Jouluateriaa odotellen.

 Minulta otti puoli päivää pohtiessa ja kartoittaessa kiukkua, kunnes istutin nuoren pöydän ääreen. Alkukeskustelussa asenteensa oli lievästi sanottuna ylimielinen. En ollut huomaavinani. Mies kuunteli vieressä. En voinut kuin jatkaa, ääntä korottamatta.
Päällimmäisenä ajatuksena vain oli, että saisin ymmärrykseen sen, että omasta elämästä on otettava vastuu. Jos on sössinyt, ei voi kuin yrittää paikata. Luottamuksen takasin hankkiminen ei ole helppoa. Oma asenne ja ihan selkeä nöyryys ovat ratkaisevia. Että pääsisi jaloilleen ja kohti parempaa tulevaa, on vain jaksettava yrittää. Ei voi olettaa, että vanhemmat aina paikkaavat ja automaattisesti auttavat. Herää vain kysymys, onko siihen totutettu? Ymmärrän kyllä, että äidin rakkaus on suurinta kaikesta, mutta rajat ne on siinäkin. Joskus on vain oltava 'julma' ja herätettävä huomaamaan oma rajallisuus. Edelleen, jos ottaa aikuisen vapauksia, on myös otettava aikuisen vastuullisuus. Tuntuu ottavan koville.

Joulupuu

Ottaa koville meille kaikille. Mieheltä ei löydy sitä asialinjaa, on vain tunteellinen ja tosi voimakkaasti reagoiva -linja. Pikkupojalla on lapsen innostus isovelipuolesta, mutta vastakaikua ei ole, joten huomio ei ole positiivista. Minulla on 'ilkeän äitipuolen' rooli sekä ainoan tulevaisuuteen tähtäävän, paremman sellaisen, potkijan rooli.
Hitto vieköön, olen kolme viikkoa potkinut ja selittänyt, kehoittanut ja käskenyt, jankuttanut ja kehunut, ollut asiassa hermoilla. Arki on mennyt painollaan.

Askel on menty eteenpäin; perheessä toimitaan tietyissä rajoissa ja sooloilua sallitaan vain etukäteen ilmoitettuna. Minulla on kova toive ja oletus, että nuoren aikuisen ihmissuhteet poikivat hyvää. Silti pelko väijyy taka-alalla. Parasta oli kuulla aattoiltana nuoren sanovan puhelimessa, että olipa kiva olla osana tätä jouluperinnettä! En tiedä kelle sanoi, mutta ihan sama, tunne oli tärkein. Siksi varmaan minullakin tuntui lämmin ailahdus meidän jouluperinteistä, vaikkain meitä on vain se 12 osallista. Jospa meitä olisi ensivuonna enemmän…