Oli aika juhlan!

Juhlien järjestäminen on mukavaa ja innostavaa puuhaa. Se kaikki etukäteisajattelu ja vatulointi tarjoilujen, teeman, kattauksen suhteen antaa innostavan, jopa jännittävän säväyksen arkeen. Tosin olen kyllä sen sortin järkkääjä,  ajatuksia risteilee sinne tänne, mutta vasta pari päivää ennen h-hetkeä kaikki on selkeää. Minulle. Mutta silti jokin olennainen voi muuttua… esim. en saakaan haluamani kukka-asetelmaa tai tiettyä raaka-ainetta ei löydy, silloin on inspiroitava ja luotettava muutoksen voimaan. 

  Päätin reilu kuukausi sitten kutsua joukon ihaNaisia istumaan iltaan kotiimme. Joukossa oli lapsuuden ystäviä, työystäviä, 'sukua' sekä aikuisiän ystäviä. Meitä oli viisitoista, valloittavaa, nauravaa, kaunista naista. Osa oli tavannut toisiaan aiemmin, enemmän tai vähemmän, osalle aiemmin kuultu nimi sai kasvot.

 Tarjoilussa noudatin aika perussettiä, sillä minusta valinnanvaihtoehtoja tulee olla ja tarjottavista tulisi löytyä jokaiselle jotain. Kaikkia on vaikea täydellisesti miellyttää, mutta vaihtoehdoilla pääsee pelaamaan. Tarjolla oli kahta salaattia, joiden päälle sai omaa makumaailmaa rakentaa. Lisukkeina perinteisesti kanaa, kalaa, antipastoja, uunitomaattia, juustoja, hedelmiä sekä nachos kera lisukkeiden. Näissä kuvissa otantaa…

 Ilta kului nopeasti, omalla painollaan. Yhteistä keskustelua kuului isommissa ja pienemmissä porukoissa. Itseäni vain se jäi harmittamaan, että siinä vasemmalla kädellä emännöidessa en juurikaan kyennyt osallistumaan keskusteluihin. Väkisinkin sitä seurasi, että vierailla oli juotavaa lasissaan ja tarpeettomat astiat poiskerätty. Hetken istahdin seuraan ja yritin sukkuloida keskusteluista toiseen. Silti monelta jäi kysymättä, mitä juuri heidän arken kuuluu. Toivottavasti pian tavataan!!!

Aina ei tarvitse olla "oikeata" syytä juhlaan. Viihdyn järjestävänä, mutta myös juhlivana. Silti juuri ne IHMISET tekevät sen juhlan!
Mitähän seuraavaksi… Lupaan olla edelleen tekemättä kupillisia kakkuja…

PS: Kiitos Taina ruokakuvista!

Ystävänpäivän ajatuksin

Ystävältä

Olen niin onnekas!
Tänään olen puhunut puhelimessa kahden rakkaan ja luotettavan ystäväni kanssa. Eipä meillä ollut suuria salaisuuksia jaettavaksi toisillemme, ihan arjen kuulumisia ja toistemme kuuntelemista. Normaalia äitien jorinoita ja toiveita 'paremmasta' huomisesta, mutta ennen kaikkea välittämistä, luottamista, kannustamista.

Koen olevani onnekas, sillä minulla on lähelläni monta korvaamatonta ystävää.
Toiset heistä ovat kulkeneet elämässäni jo lapsuudesta ja alaluokista lähtien. Polkumme ovat olleet aina rinnakkain, vaikka opinnot ovat vieneet meitä jokaista milloin minnekin.

Seuraavat 'pysyvät ystävät' ovat tulleet nuoruudesta, yläluokkien ajoista. Ekat bilekokeilut, ekat kesätyöt, ekat kartsalla 'hillumiset', ekat sydänsurut…ne on koettu ja jaettu ja yhteinen kokemus hitsautti yhteen. Nyt kun katsoo valokuvia tai muistelee tempauksia… hymyilyttää, mutta lämmöllä. Ystävyytemme on pysynyt, luottamus lujentunut. Puhelimeen on helppo tarttua kun tarvii ystävää tai on vain kuultava, mitä toisen päivässä tapahtuu. Ystävien perheistä on tullut 'omia', tärkeitä ihmisiä kaikki. Etenkin lapset, nuoret ja olenkin saanut tämän porukan jälkeläisistä kummilapsen <3.

Ystävien kesken

Hienoa on kokea myös 'uudet ystävät'. Parasta on huomata, että samanhenkisiä ihmisiä voi löytää edelleen. Osan kanssa on tavattu kaverien kera, osan kanssa on satuttu samaan pöytäseurueeseen juhlissa, osa ystävistä on työpaikkojen myötä saatuja. Osa on niin läheisiä kuin vain sisko voisi olla!

Ei niinkään paikalla väliä, vaan sillä fiiliksellä ja seurallisuudella. Joku voisi todeta eräästä autotalliseurueesta jotain vähemmän fiksua ja jostain kumman syystä ne miespuoliset tippuivat seuraavilta treffeiltä ;) .

Elämäntilanteella, iällä, asemalla tai asuinpaikalla ei ole mitään väliä ystäven kesken. Joskus paras, välittävin tunne tulee työpöydän äärellä, joskus kahvikupposen kera, silloin tällöin lenkkipolulla tai jäähallin katsomossa. Voi se tunne tulla puhelimessakin tai kuohuviinin äärellä. Kaikki käy. Jokaisella on oma vahvuutensa ystävyyden alalla. Toiset meistä jaksavat olla yltiöpositiivisia, toiset alasampujia, jotkut totuuden torvia ja osa ikuisia romantikkoja. Parasta onkin juuri kirjo. Joidenkin kanssa voin päivästä toiseen taivastella miestemme ajatusmaailmaa, toisten kanssa jossitella tulevaa. Toiset ystävistä arvaavat ensimmäisestä sanasta, missä mennään. Joillekin kyseenlalaistaminen on liikaa, silti jaksamme kuulla sanottavamme. Aina ei tarvitse edes sanoja. Tänä iMessagejen aikana pelkkä sydän tai silmät riittävät.
Ihailtavaa on, kuinka voimme olla juuri omanlaisiamme. Voin luottaa siihen, että joku varmasti kertoo sen positiivisen näkemyksen minulle, ikuiselle peruspessimistille. Ja salaa toivon, että aurinko paistaisi heti aamusta risukasaankin…

Ystävyys on minulle se kantava voima, lainkaan väheksymättä perheen ja läheisten roolia elämässä. Mutta ilman ystäviä en olisi minä. Uskon, että vaikka elämä koettelee niin ystävät säilyy. Ystävistä saan sen voimavaran ja luottamuksen tunteen, joka antaa elämälle perspektiiviä. Ei mene päivää, etteikö mieleeni hiivi ajatus ystävästä. Aina ei onneksi ole avun tarvetta tai murheen kaatoa, on vain se tieto, että ystävä, HÄN, on kuulolla.

Lähetän ison sylillisen halauksia ystävilleni. En tarvitse siihen Ystävänpäivää, tarvitsen vain teitä, YSTÄVÄNI!

Aikaa, valoa, terästä.

Jotkut tavarat ovat vaan sellaisia -must-have-. Minulle on pitkään ollut Mr. Station White. Joululahjaksi sellaisen sain. 

Siitä se sitten alkoi, nimittäin paikan etsintä. Talossamme on pinnat valkeat, sen suhteen helppoa. Mutta ehjän, ikkunattoman seinän etsintä tämänkin kokoiselle rajoittaa jo. Niin jämpti, järkevä-ajattelija, (realisti?) ja milli-Villenäkin tunnettu mieheni oli se kolmas haaste. Seinäänhän ei turhia 'reikiä' porata, saati ruuveja propata.

Niin minä juoksin muutaman viikon kelloa kantaen ympäri huushollia ja mallasin eri paikkoihin. Aina palasin tylsästi nk. vanhan kellon paikalle eteiseen. Mutta en halunnut siitä isäni tekemää, mustanruskeaa kelloa siitä hävittää… 

Kunnes, päivänä eräänä, rakas poikani pamautti liukuoven reippaalla otteella kiinni ja vuosia palvellut kello kosahti lattialle. Juu, palasina.

Siinä sitten Ukko-kultani totesi, että sanoinhan asioilla olevan tapana ratketa kuin itsestään. Kello löysi paikkansa tutun kaapin päädystä. Pitkän etsinnän tuloksena löysin vielä valkean tauluhyllyn, joka täytti toiveeni 'jostain jutusta siinä alla'. 

Hyllylle piti löytää sopivaa. Ajan tappo -keikalla kerran tavaratalossa ollessani eteeni osui erilaiset teräksiset pikku maljakot. Niihin vielä kevätfiilikseen sopivat kukat ja luonnon ihana valo, aurinko, täyttämään tilaa. Kunpa lumet sulaisi ja olisi jo kevät!

Läheisyydellä

 Eilen sen taas tunsi. Läheisyyden. Oma pikku pumpsukkani oli kainalossani sohvalla ja pulputti tarinaa koko ajan. Niillä hetkillä taas jaksaa. Huomasin vain, kuinka paljon se antaakaan, ihan suunnittelematon hetki, lähekkäin.

Hetkeä ei ole aina suunniteltu. Eilen illalla ryhdyimme herkkueväinemme seuraamaan perjantai-illan tv-ohjelmatarjontaa. Vauhdikkaasta jääkiekosta tunnelmalliseen musisointiin kera sipsien ja jäätelön. Lätkän loputtua 9-vuotias tuli kylkeeni ja halusi näyttää pad'ltaan peliään. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, ettei moinen kivikasojen liikuttelu tai timanttien etsiminen kiinnostanut pätkääkään. Mutta se juniorin halu jakaa -aikuisen mielestä- mitätön asia, oli hellyyttävää. Sain sanoa mielipiteeni rakenteilla olevasta talosta; halusin lasiterassin ja se siihen tuli. Löytyi lemmikkilehmä, sille syntyi asuinsija myös. Kuulin termiä jos toistakin ja juniorin sormet liikkuivat pad'lla osaavasti. Mieheni kanssa katseemme kohtasivat kyllä useaan otteeseen, mutta emme halunneet katkaista tilannetta.

Usein poski haki poskea ja poitsu painaitui kainalooni omistavasti. Ihana tunne! Toivon sydämestäni, että pojalleni tuli tunne ja varmuus vahvasta läsnäolosta ja välittämisestä. Ei aina tarvinne kokemuksia, materiaa tai edes suunniteltua toimintaa kun "yhdessä tekeminen" on reksiteröity.

Vääjämättä peilasin tunnetta ja tilannetta menneen viikon työtapahtumiin. Usean päivän ajan on mielessäni erään oppilaan tarina omista kotioloistaan. Perhe on suuri ja tapahtumia riittää. Jokaisella on omat vastuualueet ja perheellä yhteiset säännöt. Kuulostaa ihan normilta ja toimivalta arjelta. Mutta…läheisyyttä ja kahdenkeskistä aikaa ei lapsen ja vanhemman välillä ole. Ainakaan lapsen kokeman mukaan. Hän kaipaisi tulla kuulluksi, edes hetken huomioiduksi ihan vain omana itsenään, ei salaatintekijänä tai pikkusisaren vahtina. Monestihan meidän aikuisten arki on työntäyteistä ja omaakin hetkeä kaipaa. Kunpa vaan muistaisi, ettei se paljoa vaatisi, se läheisyyden tunne. Hetki sängyn laidalla, saunan lauteilla, sohvan nurkassa,  kävelyretkellä… ihan vain se, että lapsi kokee omistavansa sen hetken vain heille kahdelle. Uskon ja toivon sen tekevän meidän aikuistenkin arjesta aina silloin tällöin siedettävämpää.

Taka-alalla väijyy pelottava ajatus… Onkohan meidän nuori aikuinen milloin viimeksi kokenut läheisyyden? Toivottavasti tyttöystävällä on pelastava vaikutus ainakin tässä asiassa. Tässä tapauksessa minun välittämiseni ulottuu rajojen luomiseksi. Huoh, aika askeettista.

Toivottavasti pian on valoa tunnelin päässä. Haluankin siirtää ajatukseni viereisen kuvan myötä kesään ja toivoa paljon parempaa…

Ps. Lehmälle oli tullut yöllä kaveri, possu. Jep, jep!