8.1.2014

Risteykset loppuu.

Loppiaisen tunnelmaa..
Tuntuu nyt, että vaihtoehdot on vähissä. Olen joutunut miettimään pääni puhki vaihtoehtoja, jotka ovat minusta riippumattomia. Ajatukset alkaa olla puhki kuluneita. Niin rasittavaa kuin jossittelu onkaan, törmään siiihen aina uudelleen.

Edellisellä kerralla laatikkoa siivotessa löytyi myös kopio kollegasta tehdystä haastattelusta erääseen lehteen. Häntä ei enää ole. Sairaus vei voiton. Surullista oli, että kaikki eteni niin nopeasti. Ja minä, nyt jatkuva jossittelija, mietin kuinka paljon vaiko lainkaan hän jossitteli. Elinaika oli hyvin rajallinen, jäikö varaa epäilykselle?
Monestiko hän toivoi,ajatteli, kävikään mielessä, oliko löydös oikea, voiko hän olla poikkeus ja parantua, jos ihme tapahtuisi ja eteneminen lakkaisi. Tai jos vaan juuri nyt löytyisi läpimurtoparannuskeino. Ei ole vieläkään löytynyt…

Vuosia sitten seurasimme sivusta toisenlaista kamppailua. Kaikki tapahtui yllättävästi, elämä tuntui luisuvan hetkessä hänen ohitseen. Jäljelle jäi vain toivo ja pelko, vaihtohetojen vähyys pelotti. Alkuun pohdimme selviytymistä, sitten toipumista, sitten ihan selkeää parantumista. "Jos tästä selviydyn…" aloitti lukemattomat lauseet. Nyt kun tapahtumaketjusta on vuosia, lupaukset ovat taitaneet jäädä toteutumatta. Silloin tuli toivottu ihme omalla kantillaan ja uusi mahdollisuus. Toivon sydämestäni, että elämän arvostus on selvillä.

Mitä sitten, kun? Kuka jaksaa kapinoida, kuka toimii, kuka luovuttaa, kuka jossittelee. Kun sivusta seuraa, on ollut tilaa miettiä vaihtoehtoja ja punnita ajatuksia. Usein kaikki on ollut itsestä riippumattomia, sitä on vain voinut jossitella.
Nyt… se tunne, kun et voi uskoa tapahtunutta todeksi. Voiko jotain tälläistä sattua? Alkaa etsiä menneestä merkkejä, jotka selittäsi jotain. Ne pienetkin kivet pitää kääntää. Aika polttaa mahdollisuutta, epävarmuus jäytää. Suru ja viha taistelevat. Suru menettämisestä, viha pettymyksestä. Nyt epävarmuus ja pelko ovat päivä päivältä hallitsevimpia. Mitä jos?
Mitä jos jotain peruuttamatonta on tapahtunut? Miksei mitään tapahdu? Miten pitkään tietämättömyyttä voi jaksaa? Mitä jos emme ole huomanneet jotain olennaista? Jos vaikka… Voisiko sittenkin… Entä jos…

Pelko menettämisestä on jotain lamaannuttavaa. Paikasta riippuen välillä tuntuu, että henki loppu, voimat jaloista häviää, pahoinvoinnin aalto syöksyy läpi, voimattomuus ja itku vaan tulee.
Sitä aina äitinä pelkää lastensa puolesta. Tässä iässä pelkää jo omien vanhempiensa menettämistä. Kun itse on heikoimillaan, pelkää kenen tahansa läheisen menettämistä.
Läheisen ihmisen surun näkeminen on raastavaa. Sanoja ei aina löydy, sitä yrittää tekojen kautta olla läsnä. On vain pakko jaksaa olla se vahvempi. Lapsen takia arki on mentävä niin normaalisti kuin kyetään.
Joka hetki sitä miettii, pohtii vaihtoehtoja ja jossittele. On lähdettävä liikkeelle, paikalla oleminen ja tekemättömyys tuo tuskan ja tunteen, etten ole yrittänyt tarpeeksi. Keskellä yötä unen horroksessa tai työpaikan käytävällä mieleen tulee, että entä jos? Olisi tarve saada vastaus heti, vaan sitä ei ole. Ikkunasta ulos katsoessa sitä odottaa hahmon saapuvan, vaan ei, näkyy vain pimeys.
Mieheni jo sanoi, etää jossittelussakin tulee vaihtoehdot vastaan, kun sitä luulee, olettaa tuntevansa ne vaihtoehdot ja ne alkaa olla läpikäydyt. Epätoivoista. Kuinka tässä käy?

Risteys on edessä.
Tie nousee pystyyn.
Liinoja ei voi vetää kiinni, voi vain odottaa ja toivoa.

3 kommenttia: