12.1.2014

"Tarvii tekstityksen…"



Viime viikko oli raskas viikko. Koimme mieheni kanssa sellaisia hetkiä ja epätoivon tunteita, joita ei aina voi sanoilla selittää. Nuori aikuinen otti irtiottoa, jota ei oikein osaa tulkita. Enkä ole päässyt kysymäänkään. Olisi niin mielenkiintoista tietää, mitä toisen päässä liikkuu.

Raskainta kaikessa oli epävarmuus, se tietämättömyys. Teolle ei löytynyt selitystä ja käytös poikkesi niin normaalista. Meillä on ollut selkeät säännöt, kuinka perheessämme toimitaan. Välittäminen, rajat ja toisten kunnioitus on peruspilarit. Oletin, että useiden keskustelujemme myötä yhteisymmärrys olisi saavutettu, vaan ei. Ei yhteyttä, ei näkyilyjä.
Väistämättä mieleen hiipui se pahin. Ammattilaisetkaan eivät luvanneet mitään. Kyseessähän on täysi-ikäinen, vain itselleen velvollinen, lain mukaan.
Yön tunnit olivat pitkät. Minua eniten huoletti mieheni jaksaminen. En osannut tukea kuin läsnäololla ja läheisyydellä. Juniori aisti, että jokin ei ole kunnossa. Oli tukeuduttava valkoiseen valheeseen.
Oli vaan yritettävä tehdä yhdessä kaikkea, ettei olisi tullut totaalista lamaannusta. Mielestäni, näin jälkeenpäin, onnistuin hyvin. Jaksoin olla vahva. Paitsi yksin autolla ajaessani… ja muutaman kerran töissä…

Nyt kun epävarmuus on väistynyt tilalle on astunut kiukku. Miten ihmeessä ihminen voi olla noin itsekäs, ylimielinen, piittaamaton? Mitä voi päässä liikkua? Mikä on se syy, että tekee läheisilleen näin? Eikö todellakaan löydy empatiakykyä tai edes hiukkasen ajatteutaitoa? Mikä on elämän hallintakyky?Mitä yleensä meinaa elämällään tehdä? Välinpitämättömyys kaikkea sitä kohtaan, mikä on hänen ympärilään. Ja joka on aina luonut turvan. Ei mene ymmärrykseen.

Tämä pettymyksen tunne on syvä. En löydä yhtään syytä olla myötämielinen. Julmaa? Ihan turha odottaa, että punainen matto levitettäisi saavutuksista, kun ovestamme astuu. Itse on tiensä valinnut, niin kuin jokainen meistä. Kun kerran ottaa aikuisen vapaudet, ottakoon myös velvollisuudet ja vastuun. Oman elämän rakentaminen on ilmeisesti alkanut. Sitä vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin. Kannustan täysillä, mutta olisihan se suotavaa tehdä toisia kunnioittaen. Tämä tapahtuma ei ollut sitä.
Nuori ilmeisesti luulee olevansa kaikkivoipainen. Jos on huono itsetunto, niin näyttä ilmeisen itsevarmalta. Ylimileisyyttä riittä, rivien välistä vielä enemmän.

Yhtään en tiedä mitä vielä on kohdattava.
Luottamuksen rakentaminen ei ole helppoa. En tiedä, onko nuorella siihen edes halukkuutta. Minua kohtaan käytös ei ole koskaan (aiemmin) lyönyt yli tai kaveri olisi karannut keskustelusta. Totuudenperäisyydestä en osaa sanoa, se on nyt tullut havaittua. Sinisilmäinen en ole ollut, ennemminkin ikäviä skenaarioita maalaileva, kylmä totuudenpuhuja. Omia vanhempiaan kohtaan on käytös ollut enemmänkin asiatonta, ylimielistä.
Faktat on otettava esiin ja asiat on sanottava suoraan. Vanhempien ja muiden läheisten välittäminen on itsestään selvyys, elämän kantava voima. Mutta jos ei sitä kunnioita tai edes arvosta, niin…  Turha tässä on paapoa ja säälitellä. Jotain ymmärrystä on haettava. Jos ei muuta, niin se, ettei meidänkään kaikkea tarvitse sietää.  -Sitä saa, mitä tilaa!



2 kommenttia:

  1. Hyvin analysoitu! Kiukku on aivan oikeutettua ja ihan niin kuin sanot vapauteen liittyy myös vastuu, jota on opittava kantamaan. Voimia vanhemmuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Taina! Minun on ehkä käytännössä helpompi puida tätä, koska olenhan se kaukaisin läheinen. Mikään vanhemmuus ei silti ole aina niin tähtiin kirjoitettu. Meillä kaikilla haasteemme. Jaksamisia arkeen, jokaiselle!

      Poista