"Eihän tämä hyvää ole!"

Lainatut sanat kuului suositusta Vain Elämää-sarjan aloitusjaksossa Loirin suusta. Artistit skoolasivat kirkasta juomaa ensitapaamisella hellepäivänä, katseet kohtasivat ja maljat nousivat huulille. Itse tilanteeseen ei liittynyt sen suurempaa dramatiikkaa, mutta minulle sanat jäivät korviin ja olenpa seurannut tiiviisti, mitä artistien juomana on kulloinkin. Drinkkisekoitukset eivät ole olleet kiinnostuksen aihe, vaan se suhde sen lasin sisältöön. 

Aivan viime päivinä Edelmann kertoi lehdissä suhteestaan alkoholiin ja siitä, kuinka muutos tapahtui. Sehän ei ollut enää mikään uutinen, eikä juuri saanutkaan painoarvoa. 

Kumpikin artisti on joutunut tekemään valintansa, niihin sen enempää puuttumatta, voin vain kunnioittaa. Toivottavasti heidänkin läheisensä niin tekevät... Minulla on mielikuva (todenperäisyyttä en ole tarkastanut), että Loirin nautintoaineettomuuden takana on diabetes, Edelmannin taustalla raju käyttö. 

Voin kuvitella heidän perheenjäsenten seuraavan samalla lailla nesteitä lasissa. Kuinka varmoja he ovat siitä, että päätös pitää loppuiän? Kuinka helppoa asiasta on puhua, voiko siitä puhua, mainita, iloita? Tarvitseeko heidän kannustaa, kehua, moittia, muistuttaa? Kuinka moni on saanut syytä niskoille, kiitosta tuesta tai edes mahdollisuutta kertoa tuntemuksista?

Alkoholistin läheisillä ei ole helppoa, jos ei aina ole alkoholistillakaan. Hurjan käytön seurauksena on hävinnyt luottamus toiseen. Varsinkin jos repsahduksia tapahtuu. Saati, että käyttäjä ei myönnä niitä. Toisen aliarvioiminen sekä asian kieltäminen kulkevat minusta käsikädessä. Läheinen kyllä näkee jo pikkusormen liikkeistä tai huulten asennosta, montako kulausta on alas mennyt. Ja tunne, kun kulauttelija ei myönnä...

Mitään ei voi. Raivo, tuska, pettymys, inho. Tunneskaala voi olla laaja. Harva kokee välinpitämättömyyden. Mitä mahtaa se 'alkkari' kokea tai tuntea? Huomaako läheisensä pettymyksen vai kokeeko sen vain kiukkuiluna? 

Näihin kysymyksiin kaipaa vastauksia, uudelleen ja uudelleen. Sitä pohtii paljon omaa alkoholin käyttöä, varsinkin oman lapsensa näkövinkkelistä. Kiinnittääkö lapsi huomiota kuoharilasiin vai ei? Eroaako käytös kummallakaan tilanteissa? Eli miten lapsi asian kokee ja kuinka aikuinen käyttäytyy.

Lähi - ja tuttavapiirissäni asiasta on paljon keskusteltu. Ympäriltä löytyy itse alkoholistiksi tunnustautuvia, löytyy absolutisteja, on tapakäyttäjiä sekä nk. hemmottelijoita. Toisille se on arjen pieni nautinto, hetken irtiotto, jopa rentoutumiskeino. Alkoholi, viha - rakkaus -suhde on havaittavissa. Tunnistan itseni kyllä.

Olen seurannut läheltä monia vuosia tätä kaikkea, kokenut monia tunteita. Läheinen tuotti sanoinkuvaamattoman ilon tehdessään päätöksen ryhtyä absolutistiksi. Tuntui, että elämä sai uuden merkityksen. Terveydessä ja hyvinvoinnissa tapahtui positiivisia muutoksia, muutkin läheiset alkoivat voida paljon paremmin. Mikä yhteinen voima meissä silloin nousi ja kantoi! 

Ei se ollut helppoa, mutta asiasta pystyi rehellisesti puhumaan. Tukea tarvittiin, saatiin ja sitä otettiin vastaan. 

Kunnes repsahdus tulee. Toisille se tulee kuulema alussa, toisille vuosien, vuosikymmenten kuluttua. Tahtotila ei enää riitä. Eikä tukea haluta.

Siinä kohti moni miettii riittääkö rakkaus? Tarviiko riittää? Pitääkö riittää? Repsahtajahan ei ajattele kuin itseään. En usko, että edes nolostuu, häpeästä puhumattakaan. On vain minä itse, kaikkivoipainen minä. Alkoholismi on sairaus. Onko? Minusta silkkaa itsekkyyttä. Ei kannata mennä sairauden taakse.

Rehellisesti voin tunnustaa, että kadehdin ihmisiä joille asia on 'ihan sama'. Välinpitämättömyyteen joutuminen / pääseminen on surullisen ihailtavaa. Kun ei vaan välittäisi, antaisi olla. Mutta kun välittää, huolehtii ja mikä surullisinta, pettyy. 

Huomaako, ymmärrtääkö pettymyksen aiheuttaja näitä reaktioita? En usko. On vain niin itsekäs. Pääosia, että itse saa haluamansa. 

Mitä sitten tapahtuu? Odotetaan, toivotaan, pelätään, kannustetaan. Toivottavasti edes yritetään ja myönnetään. Se vaatii paljon, eikä vähiten läheisiltä. Elämän hallintaa, jaksamista, toisen kunnioittamista. Meitä jaksajia on, toistaiseksi. Aina ei tarvitse kyllä jaksaa. 

Toivon jaksamista <3 .

PS. Raskaita ajatuksia. Eteenpäin on katsottava. Toivottavasti tavoittaa...