Elämässä on hetkiä, päiviä, viikkoja, kausia, jolloin odottaa 'parempaa hetkeä'. Usein sitä toivoo ajatuksellaan, että näin tapahtuisi. Ja samaisella hetkellä luovuttaa toivomansa, kun se ei ehkä kuitenkaan, ikinä.Tulee miettineeksi, miten asiaa ja toivetta voisi edistää. Pohtii puuttumista hyvällä, joskus jopa pahalla. Auttaisiko, jos vaan vaatisi ja vaatisi. Entä jos asettaisi niin tiukat rajat, että olisi lähes välttämätön pakko tulla tapahtuvaksi niin. Ja silti pelko väijyy, ettei onnistukaan, ettei siitä ole hyötyä ja uhkailut menee hukkaan.
Kunnes yht' äkkiä havahtuu, että jotain sinne päin onkin tapahtunut. Aika on vain vierinyt ja tilanne on hiljalleen luisunut toivottuun.
Asiasta ei oikein uskalla puhua, hiljaa kuiskata vain. On parempi olla mainostamatta, ilakoimatta, ettei vaan romahdus seuraisi riemua. Onko kyseessä itsesuojelu vai taikausko?
Sitä vaan toivoo edelleen, että tilanne pysyy tässä. Ei uskalla edelleenkään puhua, vaivihkaa voi vain sivuuttaa asian. Sitä niin kuin keikkuu kiven nokassa peläten putuamista?
Olipa taas hyvä kirjoitus!<3 Sain melkein päähäni jonkun runon vuosien takaa tätä lukiessa, mutta vain melkein.;D Kuulostaa hyvältä, pidetään peukkuja! Ja hei, upea, uusi banneri!:)
VastaaPoistaKiitos <3 . Molemmista.
VastaaPoistaAi että kun vaatii kärsivällisyyttä se, että ei laita näppejään sekaan ja mahdollisesti sillä pilaa hyvin alkanutta hentoa kehitystä. Tunne on todella tuttu.
VastaaPoistaTunnistan tilanteen, olen sellaisen elänyt jossain vaiheessa. Kuten senkin, että onnestaan ei tahdo ääneen puhua, ettei se katoaisi.
VastaaPoistaMukavaa viikonloppua sinulle.
Hei, ihanaa ja kiitos kommentista. Jostain syystä nämä kommentit ei ät yks' kaks' olekaan heti julki. Pahoittelen julkaisuviivettä. Tutkin, mikä täppi on tullut.
Poista