Uskoisko? Houkuttavaa ja koukuttavaa.

Käytin ripsipisennyksiä reilut kolme vuotta. Oli ne ihanat. Aamuisin peilistä näkyi heti huolitellut silmät, tuuheat, tummat ja pitkät ripset. Helppoakin se oli. Ei tarvinnut ripsiväriä sutia, eipä silmät kaivanneetkaan juuri mitään ehostusta. 

Mutta aikansa kutakin, luovuin pidennyksistä. Oli aika, sillä huollon jälkeen meni pari viikkoa aiemman neljän-viiden sijasta, kun niitä ropisi poskille. Mielestäni omat ripset olivat tosi tyngät, oli aika luovuttaa.

Kyselin, löytyykö jotain hoitoainetta, seerumia, ihmeainetta, jolla ripset -silirimpsis- kasvaisivat edes entiseen mittaansa. Noup, jokin markkinoilla ollut ihmeaine oli poistettu markkinoilta. 

Tyydyin käyttämään kosmetologin suosittelemaa ripsiväriä ja luottamaan ammattilaiseen, että noin puolitoista kuukautta ja normipituiset &-vointiset ne olisivat.

Mieleeni tuli eräänä luppohetkenä (= pojan jääaikana) käydä uteliaisuuttani kysymässä, miten kasvua ja tuuheutta voisi edesauttaa. Poikkesin kosmetiikkaosastolle paikalliseen tavarataloon. Suosikkimyyjäni suositteli hoitoainetta, joka vahvistaa ja hoitaa ripsiä. Hoitoainetta voi laittaa illalla nukkumaan mennessä, jolloin hoidolla on pidempi vaikutus. 

Voi sen laittaa aamutuimaan juuri ennen ripsivärin laittoakin. Parilta eri valmistajalta löytyi vaihtoehtoja, Dior ja Chanel miellyttivät minua.

Lopullisen päätöksen jätin kuriirille, tavarantoimittajalle. Sain Chanelin. -Ihanaa! Tykkään kovasti brändistä...

 Kuten huomaatte, tämä hoitoaine on valkoinen. Villi idea! Minä sutasen sen ripsiin illalla, aamulla sitä ei näy. Rapissut vai imeytynyt?

Chanel lupaa, että valkea muuttuu ns.läpinäkyväksi pienen tovin kuluttua. Samalla se vahvistaa, hoitaa ja tukee ripsiä. Mikäli laitan aamusella hoitavan aineen, tulee ripsistäni vielä tuuheammat ja pidemmät, jopa taipuisammat, kun lisään ripsivärini. Niin toki toivon. 

Olen nyt viikon verran käyttänyt tuotetta. Huimaa kasvua tai tuuheutta ei vielä ole havaittavissa, mutta palataanpa asiaan muutaman viikon kuluttua...

Itse ripsivärin olen myös tyytyväinen; loistava silikoniharja, helposti levittyvä, ei tuhraa eikä jää papanoita.

Kuulisin mielelläni kokemuksia muilta. Onko ripsille hoitoaineita, kasvua yllyttäviä, kaarevuuteen kohottavia tuotteita?

Kuten huomaatte, hurahdin ojasta allikkoon. Mutta moiset pikku luksukset piristävät toisinaan tätä syksyistä arkea. Jään odottelemaan sellasia säihky-heluna-ripsiä.

Ihmettelen, pedagogina ja äitinä.

Nimittäin juniorijääkiekon järjestäjää, maksavan vanhemman sekä harrastavan lapsen pyhää liittoa.

Olen yksi niistä tuhansista äideistä, jonka poika pelaa suurella intensiteetillä ikäistensä joukkueessa. Olen erittäin ilahtunut juniorini motivaatiosta harjoitteluun, pikkuhiljaa kehittyvään taitoon ja ennen kaikkea pienen ihmisen uskoon ja toivoon lajiaan kohtaan. Haaveissa kun siintää unelma-ammatista.

Mutta... Kumilätkä vieköön, miten muutama seikka ei mene kasvatus- ja opetuspedagogin jakeluun, äidistä puhumattakaan.

Ei kenellekään yllätys, että lapsen harrastus saattaa maksaa yllättävän paljon suhteessa perheen menoihin. Moni aikuinen harrastaja on kertonut "uransa" tyssähtäneen silloin omien vanhempiensa taloudellisen tilanteen heikkouteen. Enkä ihmettele. Mutta meidän kohdalla tästä ei ole nyt kiukussa kyse. Menot joukkuessa ovat hyvin perusteltuja ja asiallisia, ne ovat tiedoksi jokaiselle perusteluineen saatettu. 

Meihin huoltajiin mahtuu monenlaista kommentoijaa. Itse en ole sieltä hiljaisemmasta päästä, mutta useaan kertaan olen kokouksessa kuullut sanottavan, että maksavana huoltajana minulla on oikeus saada tiedolle ja kysymyksille sekä peräti poikani tekemiselle jäällä vastinetta. Joten katson oikeudekseni edelleen kysä ja ihmetellä ;) .

Ihmettelen, nro 1.

Pelaaja-aines on jaettu kahteen joukkueeseen. Tässä joukkuejaossa on ollut ideologia (painotan aikamuotoa). Ideana oli, että jokainen pelaaja pelaa oman tasoistensa seurassa ja jokaiselle tulisi peliaikaa mahdollisimman samanvertaisesti. 

Joukkue, sanottakoon tässä vaikka 'Napit', piti sisällään n. 15 pelaajaa ja joukkue 'Nepparit' vain 10 pelaajaa. Yhtenä perusteluna oli pelaajien ikäjakauma, kahden vuoden väliin menevät pääsääntöisesti lähes kaikki. Ainahan poikkeus vahvistaa säännön. 

Olen nähnyt molempien joukkueiden pelaavan. Ei ole lainkaan sama, onko pelaajia min.10 vai max. 15. Se on se jäällä vietettävä aika, jonka lapsi noteeraa ja jonka takia tätä harrastaa. Ja sitten istutetaan toisia enemmän penkillä kuin toisia. 

Miten tämä ei mene jakeluun? Joo, kyse voi ilman muuta olla taitotasosta, mutta kun ei. Nytpä on keksitty siirtää vielä tuolta 'Neppareista' muutama mussukka 'Nappien' vaihtopenkin jatkoksi. "Kierrätetään!" Jurppii, kenen ilo tai edes hyöty? En ymmärrä? Ja kun kierrätys koskee vain muutamia ja yhdensuuntaisesti. Vanhempana jurppii.

Ihmettelen, nro2.

Tämän vaihtoilmiön johdosta seuraa ainakin kaksi huomioitavaa seikkaa. 

Ensinnäkin itse pelaajan kokemus. Onko se positiivinen siirretyn kaverin vai 'Nappi'-joukkuekaverien kantilta? Rohkenen väittää ettei kummallekaan. Pelaajamäärän kasvaessa peliaika pienenee ja mitä saa yksi tai kaksi "ulkopuolista" joukkueessa aikaiseksi? Kuin varkain myös nämä siirretyt kaverit ihmettelevät, miksi? Onko kyseessä rangaistus vai kunnia?

Toinen seikka liittyy vanhemman näkökulmaan. Maksanpa tuplaosallistumisen, molemmat joukkueet ottavat maksun jääajasta. Lisäksi tulipa ylimääräinen keikka jäähalliin. Saattaapa joutua kotona psyykkaamaan pikkukaveria moisesta muutoksesta. Nimittäin pukukoppikeskusteluissa siirrolla ei ole kovin positiivinen maine... Äitinä harmittaa.

Ihmettelen, nro 3.

Ehkä kaikkein painavin asia... Kannustaminen. Uskallan väittää, että pienelläkin kannustamisella on muistijälki. Eipä ole korviin kuulunut, ei harjoituksissa, ei peleissä, toivottavasti edes pukukopissa, edes joskus. En aio tarkemmin avata aikuisen toimintaa tässä kuviossa. Ei pysty. Pedagogilla kiehuu.

Ihmettelen, nro 4. 

Seura noudattaa Nuori Suomi Finhockeyn ideologiaa. Pitäisi noudattaa. Ei täsmää ohjeet eikä oikein toimintakaan. Eli joku toimii ominpäin ja kukaan ei valvo. Pedagogia kypsyttää. 

Ihmettelen, nro 5.

Oikeudenmukaisuus, tasavertaisuus, vastuullisuus, kannustaminen. Missä? Pedagogi ihmettelee, äiti odottaa.

Pitkään ei voi odottaa...

Harrastemessuilla

Loisto-idea viimeisen lomapäivän viettoon tuli rakkaalta Ystävältä. Helsingin Messukeskuksessa oli viini- ja ruokamessut, hyvinvointiin nojaten. Sinnepä tiemme tänään kävi. 

Junassa kuulimme, kun konduktööri toivotti tervemenoa Kirjamessuille. Ilmeisesti painoarvo oli sillä kulttuurisella puolella. 

Ymmärtääksemme vuosittain ruokapuolesta on esillä jokin teema, tänä vuonna se oli ilahduttavasti Italia. Ruokapuolella oli tarjolla parmesania, salamia, ilmakuivattua kinkkua, cannoleja, pastaa, balsamicoa, pizzaa. Oli tarjolla myös tapaksia sekä perinteisesti metrilakua. Onnekseni ei muikun muikkua!

Ruokapuolella kiertäminen sujui leppoisasti, pieniä maistiaisia osui kohdalle satunnaisesti. Kotiin tuomisiksi tuli 24 kuukautta kypsynyt parmesan, balsamicoa sekä piccolo cannolit.

Me Ystäväni kanssa maltoimme mielemme maistiaisten ja herkkujen äärellä. Viinimaistiaiset olivat huomattavasti kiireettömämmät. Ideana oli vuokrata viinilasi ja ostaa maistiaislippuja. Avoimin mielin suunnistimme shampanjatiskille, sen jälkeen erilaisille viinintarjoajien maistiaispisteisiin.

Makumieltymyksemme ovat erilaiset. Oli mielenkiintoista kuulla esittelijöiden faktoja ja tulla kuulluksi mieltymyksistään. Toisinaan pysähdyimme tunnetun merkin kohdalle, toisinaan mielenkiintoinen etiketti keräsi kiinnostuksen. 

Parasta antia päivälle oli Ystävän kanssa vietetty aika, uudet viinimaut sekä iloinen ja rento tunnelma. Mukava on ensi kerralla A-liikkeessä vieraillessa etsiä sitä tiettyä pinot gris-rypäleistä valmistettua uutuutta, uusista proseccoista puhumattakaan. 

Erään maahantuojan mukaan Suomeen on vasta nyt rantautunut kiinnostus ja innostus prosecoista. Ruotsissa on kuulema jo vuosi menty niiden nosteessa ja hurmiossa. Niinpä tietysti! 

Parempi myöhäänkin, totesimme me vannoutuneet prosecco-donnat!

Kävimme mekin siellä Kirjamessuilla. Paljon oli väkeä, enemmän kuitenkin kirjoja ja jatkuva mölinä eri puolilla pidettävissä paneeleissa tai haastatteluissa.

Sen hulinan jälkeen päätimme vielä nauttia, suorastaan tarvitsimme, yhdet lempeät Luxemburgilaiset kuohuviinit... Kiitos Ystäväin!

"Eihän tämä hyvää ole!"

Lainatut sanat kuului suositusta Vain Elämää-sarjan aloitusjaksossa Loirin suusta. Artistit skoolasivat kirkasta juomaa ensitapaamisella hellepäivänä, katseet kohtasivat ja maljat nousivat huulille. Itse tilanteeseen ei liittynyt sen suurempaa dramatiikkaa, mutta minulle sanat jäivät korviin ja olenpa seurannut tiiviisti, mitä artistien juomana on kulloinkin. Drinkkisekoitukset eivät ole olleet kiinnostuksen aihe, vaan se suhde sen lasin sisältöön. 

Aivan viime päivinä Edelmann kertoi lehdissä suhteestaan alkoholiin ja siitä, kuinka muutos tapahtui. Sehän ei ollut enää mikään uutinen, eikä juuri saanutkaan painoarvoa. 

Kumpikin artisti on joutunut tekemään valintansa, niihin sen enempää puuttumatta, voin vain kunnioittaa. Toivottavasti heidänkin läheisensä niin tekevät... Minulla on mielikuva (todenperäisyyttä en ole tarkastanut), että Loirin nautintoaineettomuuden takana on diabetes, Edelmannin taustalla raju käyttö. 

Voin kuvitella heidän perheenjäsenten seuraavan samalla lailla nesteitä lasissa. Kuinka varmoja he ovat siitä, että päätös pitää loppuiän? Kuinka helppoa asiasta on puhua, voiko siitä puhua, mainita, iloita? Tarvitseeko heidän kannustaa, kehua, moittia, muistuttaa? Kuinka moni on saanut syytä niskoille, kiitosta tuesta tai edes mahdollisuutta kertoa tuntemuksista?

Alkoholistin läheisillä ei ole helppoa, jos ei aina ole alkoholistillakaan. Hurjan käytön seurauksena on hävinnyt luottamus toiseen. Varsinkin jos repsahduksia tapahtuu. Saati, että käyttäjä ei myönnä niitä. Toisen aliarvioiminen sekä asian kieltäminen kulkevat minusta käsikädessä. Läheinen kyllä näkee jo pikkusormen liikkeistä tai huulten asennosta, montako kulausta on alas mennyt. Ja tunne, kun kulauttelija ei myönnä...

Mitään ei voi. Raivo, tuska, pettymys, inho. Tunneskaala voi olla laaja. Harva kokee välinpitämättömyyden. Mitä mahtaa se 'alkkari' kokea tai tuntea? Huomaako läheisensä pettymyksen vai kokeeko sen vain kiukkuiluna? 

Näihin kysymyksiin kaipaa vastauksia, uudelleen ja uudelleen. Sitä pohtii paljon omaa alkoholin käyttöä, varsinkin oman lapsensa näkövinkkelistä. Kiinnittääkö lapsi huomiota kuoharilasiin vai ei? Eroaako käytös kummallakaan tilanteissa? Eli miten lapsi asian kokee ja kuinka aikuinen käyttäytyy.

Lähi - ja tuttavapiirissäni asiasta on paljon keskusteltu. Ympäriltä löytyy itse alkoholistiksi tunnustautuvia, löytyy absolutisteja, on tapakäyttäjiä sekä nk. hemmottelijoita. Toisille se on arjen pieni nautinto, hetken irtiotto, jopa rentoutumiskeino. Alkoholi, viha - rakkaus -suhde on havaittavissa. Tunnistan itseni kyllä.

Olen seurannut läheltä monia vuosia tätä kaikkea, kokenut monia tunteita. Läheinen tuotti sanoinkuvaamattoman ilon tehdessään päätöksen ryhtyä absolutistiksi. Tuntui, että elämä sai uuden merkityksen. Terveydessä ja hyvinvoinnissa tapahtui positiivisia muutoksia, muutkin läheiset alkoivat voida paljon paremmin. Mikä yhteinen voima meissä silloin nousi ja kantoi! 

Ei se ollut helppoa, mutta asiasta pystyi rehellisesti puhumaan. Tukea tarvittiin, saatiin ja sitä otettiin vastaan. 

Kunnes repsahdus tulee. Toisille se tulee kuulema alussa, toisille vuosien, vuosikymmenten kuluttua. Tahtotila ei enää riitä. Eikä tukea haluta.

Siinä kohti moni miettii riittääkö rakkaus? Tarviiko riittää? Pitääkö riittää? Repsahtajahan ei ajattele kuin itseään. En usko, että edes nolostuu, häpeästä puhumattakaan. On vain minä itse, kaikkivoipainen minä. Alkoholismi on sairaus. Onko? Minusta silkkaa itsekkyyttä. Ei kannata mennä sairauden taakse.

Rehellisesti voin tunnustaa, että kadehdin ihmisiä joille asia on 'ihan sama'. Välinpitämättömyyteen joutuminen / pääseminen on surullisen ihailtavaa. Kun ei vaan välittäisi, antaisi olla. Mutta kun välittää, huolehtii ja mikä surullisinta, pettyy. 

Huomaako, ymmärrtääkö pettymyksen aiheuttaja näitä reaktioita? En usko. On vain niin itsekäs. Pääosia, että itse saa haluamansa. 

Mitä sitten tapahtuu? Odotetaan, toivotaan, pelätään, kannustetaan. Toivottavasti edes yritetään ja myönnetään. Se vaatii paljon, eikä vähiten läheisiltä. Elämän hallintaa, jaksamista, toisen kunnioittamista. Meitä jaksajia on, toistaiseksi. Aina ei tarvitse kyllä jaksaa. 

Toivon jaksamista <3 .

PS. Raskaita ajatuksia. Eteenpäin on katsottava. Toivottavasti tavoittaa...

Pikkupakkasia odotellen

Perinteiset kellokanervat ja sypressi saivat paikkansa terassien piharuukuissa. Melkeinpä jäi viime tinkaan istuttaminen, sillä ovat luvanneet pikkupakkasia. Ymmärtääkseni, sitten on myöhäistä. Nytkin hiukan epäilyttää, riittääkö kosteus, kerkeääkö vain jäätymään.

Ajatuksena oli laittaa matalaan, laakeaan ruukkun kellokanervaa ympäri ja keskelle maljan mentävä  tyhjyys. Näin joskus kuvan, jossa sitten siihen maljaan oli laitettu kynttilät palamaan. Omassa versiossa sinkkiämpäri tulee toimittamaan samaa virkaa. Sitä tuuletonta iltaa odotellessa, olkoon ämpärissä naapurin tädin pensaasta katkotut oksat. Nuo valkoiset marjat kestävät ulkona vielä tovin. 

Keskelle istutusta jäi väljää, muistikuvan malli saattaa toteutua jahka kesän jäljiltä oleva muratti siirtyy ajasta ikuisuuteen. Ja miten lie niiden pakkasasteiden kanssa...

Isolla terassilla muratti on enemmän voimissaan. En sitäkään tohtinut hävittää. Seurakseen se sai kylmäkestoisempia kasveja. Mieheni kauhuksi tykkään sytyttää pienen öljyroihukynttilän tuohon muratin ylle, siihen varustettuun pidikkeeseen. Käskystä sitten vahdin olkkarin sohvalta (?), ettei roihu leimahda välikattoon. Joo, en usko ollenkaan, että lieskat ikuna niin ylös... Joo joo, lupaan, lupaan!

Näillä mennään, pakkasia odotellen ja pienesti peläten pysyykö rapisematta. Illalla lyhdyt palamaan ja kutimet esiin. Syyslomatunnelmin!

PS. Pahasti multasormi jätti jälkensä...pah!

Rivivälikauhu? Saamattomuutta?

En ole nimittäin saanut aikaseksi purkaa ajatuksia, tekeleitä tai edes mitään kirjallisesti. Harmittaa. Pari viikkoa olen oikein miettimällä miettinyt, mistä johtuu. Kuitenkin ajatuksia ja mielipiteitä risteilee, välillä ihan uhoon asti.

On ollut mielessä 'järjestyksen hätähuuto', juniorikiekkoilun vaitiolo, syystunnelmat, sisustuskutsut, tekeleet, tekeleaikomukset, työilo, 'eihän tämä hyvältä...', Onnistuneet Ystävät, jne...

Vaan enpäs ole aikaan saanut. Saamattomuuden syyksi keksin rivivälikauhun. Koen, etten voi niin lyhyesti kirjoittaa kuin aika antaisi myöten. Ajattelen, että on lukijan aliarvioimista kun en saa täyttä A4:sta aikaseksi. Pintaraapaisu?

Yritän aktivoida itseni. Ryhdyn purkamaan risteileviä mietteitä. Pian päivittyy taas!

Kuullaan!