23.6.2014

Kymppitalossa, osa5

Kuluneet vapaapäivät sekoittivat päiväohjelmaa. Meidän ja seurattavien. Ei ollut aikaa kytätä, Mummelikin latasi akkujaan. Univelka parvekekyttäjällä oli ja ansaittu vapaa tuli tarpeeseen. Mutta... Tapahtumia silti taustoissa, vaikka itse paikalle ei päässytkään. Siitä kiittäminen somen avautuvaa, avartavaa maailmaa. Näin kun urkkimassa käy, alkaa itseäkin jo epäilyttää. Mites onkaan, mikä bittijälki jää? Kuinka voi jäljittää naamaa tai nimimerkkiä? Hmm...

Meille on selvinnyt, että emme ole olleet ainoita tarkkailijoita ja hemmojen toimet ovat saaneet naapuruston heräämään ja viemään myöskin asiaa virkavallan tietoon. Tavaroiden liikehdintä on entistä salatumapaa, eikä auto lähde parkista nk.tuttuun aikatauluun. Hemmotkin haluavat sekoittaa pakkaa. Pyöräilijöiden liikehdintä on vähentynyt, karkulaisiakaan ei ole paikalle ilmestynyt, eikä heidän fillareitaan.  Toisaalta en ihmettele, kukas sitä näillä leveysasteilla, muutaman asteen viileydessä tarkenisi enää fillaroida.

Olemme saaneet uusia silmiä ja korvia. Ihan vahingossa esiin tuli samaiseen aiheeseen liittyvä havainto. Aloimme vaihtaaa "tietojamme", epäilyksiämme, havaittuja liikkeitä. Jep, verkostuminen. Toinen asunto on löytynyt ja muutama lenkkeily tienoolla on paljastanut samankaltaista puuhastelua. 
Nythän se kiireen pukkaa. Meidän pitäisi olla kahdessa paikassa. Yksin kyttääminen on niin tylsää, ettei houkuttaisi autossa istuminen. Onpa tässä valjastettu puolisotkin jo. Jostain kumman syystä he eivät ole intopiukassa...

Ainut joka liikehtii usein ja karsealla kiireellä, pienellä toimitusajalla paikalle on se puinainen auto. Kuski on ilmeisesti rallikuskisukua, sen verran mutkat suorina ja talla pohjassa liikkuu.
Sen perässä ei pysynyt, joten se hävisi näkyvistä. Harmi!

Asunnon välinen trafiikki oli lähestulkoon hiljentynyt. Hemmot eivät liikkuneet, ei autotkaan, emmekä me. Joku näppärä oli kuitenkin päättänyt antaa tuta ja olipa käynyt puhkomassa kaikki fillareiden renkaat pyörävarastossa. Olipa sitten keksinyt kääntää satulatkin peruutussuuntaan. Tästähän me jo niin näppärinä ja asiantuntevina etsivinä vedimme päätöksen, että hemmot ovat olleet kostopuuhissa. 

Alkuillasta kymppitalon pihassa pyörähti myös virkavalta. Nätisti he soittelivat ovikelloa ja odottivat tapahtuvaa. Vaan ei auennut ovet heille vieläkään. Luovuttivat ilmeisen helpolla, sillä Pimun menopeliä ei pihassa ollut.
Yön pimeinä tunteina karautti auto sitten takasin paikoilleen. Auto näytti normilta, lastia ei enää ollut.

Meidän oli pakko pitkän viikonlopun jälkeen täydentää muonavarastoja. Kauppaan siis. Mutta eihän herraväki kymppitalosta koskaan tähän aikaan liikkunut, olihan heidänkin nukuttava. Arvaatte varmaan, nyt liikkui. Juuri kun molemmat olimme ostoksilla, Mummeli oli herännyt päivänokosiltaan ja ilmoitti auton karanneen. Me siis tietämättöminä, kenen ohjastamana. Ja samassa hötäkässä paikalle singahti taas se punainen auto. Sieltä mustaa salkkua kantava heppu piipahti takaoven kautta asuntoon. Taas!
Muuta liikehdintää emme saaneet rekisteröityä.

Sen sijaan kävimme tsekkaamassa saamaa, toista osoitetta toisaalla. Ei voi kun ihmetellä aleuun muita asukkaita, eivätkö he ole huomioineet omituisia naapureita? Eikö kukaan ihmettele, että pihalla roudataan useita pyörän runkoja ja/tai vanteita. Eikö kellään mitkään kellot soi, kun postiluukussa ei ole nimeä saati pohjaa? Ikkunaverhot ja valaistuskaan ei ole sisustuslehden mallinteita. Tai no, kuka mistäkin tykkää...

Uuden aamun koittaessa, hyvin nukutun yön jälkeen kun sade niin mukavasti rapisi, tilanne oli meille jo niin tuttu. Pimun menopeli oli taas paikallaan, verhot kiinni, ikkuna rakosillaan. Pyörävarastossa tilanne ennallaan, Mummeli kävi lakaisemassa lattiat. Päivä oli hiljainen, ei mainttavaa havaintoa. Oli aika ruoan laiton. Sinne siis ja perheelle tyytyväinen mieli.

Illan suussa Ystäväni oli matkalla apteekkiin ja hetken mielijohteesta päätti tsekata sen toisen asunnon pihaa. Jippii! Siellähän pihassa oli kyttäämämme auto, takaluukku auki. Tässä olisi nyt kaivattu lastenrattaita tai koiraa talutettavaksi. Olisi niin kutkuttavaa päästä pitkällä silmällä katsomaan pihaan päin. Ohi ajaessa ei onnistu. Tiedonnälkä oli taltoitettu. Nyt tiesimme, minne saalis jemmataan. Oliko tämä sitten tässä?

Mutku...ihan kaikkeen emme ole vielä saaneet vastausta. Uteliasuus edelleen ja tietty viehätys toimintaan. Kaikki palaset eivät vielä ole kohdillaan. Sininen auto on kadonnut, ei löydy omistajan tontilta. Punainen auto pyrähtää salkkumiehen kanssa, mutta minne sen tie johtaa? Se meillä edelleen tiedostamatta. Yksi keltainen autokin saattaisi olla porukkaan kuuluva. Sen kuski ei vaan näytä kuuluvan Luihun kaverityyliin...

Kuten kerroin, kyttäyspaikkoja oli nyt kaksi. Eri puolilla kaupunkia. Olimmekin eri suunnissa silmät valppaina auton peileihin. Oli pakko seurata monesta suunnasta ja kumpikin omalla läänillään. 
Harkitsimme jo radiopuhelimia välillemme, sillä omaan laskuun vatuloiminen ja selostaminen voi tulla meille tällä tahdilla kalliiksi.
Ja kun tuo suu ei ole vellissä palanut, on tullut juteltua "niitä näitä" esim. remppamiesten ja eri viranomaisten kanssa. Alan olla jo salaa ylpeä meidän taidoista, sillä vaivihkaa juttu siirtyy ennen pitkää pihapiirin outoon liikehdintään. Taas voimme todeta, ettemme ole ainoita, joilta on tavara anastettu ja silmät havainneet jotain siihen viittaavaa. Ja havaintoja ovat hekin viranomaisille toimittaneet. 
Hemmojen yksinkertaisuudesta kuitenkin todisteena se, että mikäli pyörien sabotointi oli heidän tekonsa, niin uhkailukin on. Tollot vaan toimittivat sen liian lähelle.

Olin piipahtanut (sattuneesta syystä ;) ) kotona ja palaamassa paikalle, kun ystäväni soitti, että nyt auto lähti paikasta B. Satuin osuvasti risteykseen, josta teimme lentävän vaihdon. Mukavasti kutkuttaa tuommoinen salaa seuraaminen. Tiedättekö, sitä ajaa takaviistossa seurattavaan nähden, spekuloi heidän mahdollisuutta risteyksissä ja samalla täytyy olla näkymätön. Huisia! Välimatka, muu liikenne ja vielä pitäisi nähdä kyydissä olevat. Jee! Tätä lisää! Välillä huomaa kuiskaavansa, selostavansa kuin Jukolan viestiä, kuiskaamalla ja ihan nuijana. Kyllä kärpäsillä katossa olisi hauskaa!

Auto palasi tuttuun ruutuunsa, me tuttuun väijyyn. Pika(?)soitto Mummelille (=1200 sanaa minuutissa) ja kysely, onko havintoja. Oli; Pimu oli kantanut huomiotaherättävän monta roskapussia katokseen. Mitäs, mitäs?
Sitä me siinä pohtimaan, kun jo taas pikkuauto pyyhälsi ohitsemme. Perään! Jumprahuitti, jännää! Toinen oli ensin "se lähin seuraaja", sitten jo taitavasti vaihdoimme lennossa toisen seuraajaksi. Kun seurattava kääntyi pihaan C, jatkoi toinen ohi ja toinen lähimmälle seurantapaikalle. Mahtoi ne urheilevat kundit ihmetellä kahden kaahaavan eukon saapumista parkkiin, tunkemista toisten väliin ja luurit korvilla, näköyhteydessä huitomista. 
Pimu ratissa pihassa, Luihu meni taloon. Muutama minuutti kului, kundi palasi ja gimma starttasi. Ja me puikotamme juonien perässä. Kolme autoa hiljenevillä kaduilla. 
 Palasivat paikkaan A. Ja me taas samaan autoon spekuloimaan. Jokainen päätelkoon, mitä C:ssä tapahtui, kun pankkiautomaatin kautta Luihu kävi.
Eipä keretty suklaita repusta kaivaa kun taas oli mentävä. Toinen etujalassa, toinen toista reittiä. Puheyhteys on oltava heti, sillä seurannasta on huolehdittava. Niin noidun ne hidasteet, oli ne sitten korokkeita tai mutkia. Ihan ajajien kiusa! Niiden vika, auto karkasi tai sitten sen määränpää oli lähipiha. Siinä me sitten seulottiin katuja, toinen vakaan, toinen pystyyn. Ei näkymää. Grrr!
Oli luovutettava. 
Kun ynnäsimme alkuasetelmaa, olimmehan saaneet haluamamme lähestulkoon selville. Tiesimme kuka, minne, mitä, miksi. Homma alkaisi olla paketissa. Ellei...voisko...miten..miten kuuluu punainen ja keltainen auto kuvioon?  Himskatti...


21.6.2014

Pitkä viikonloppu nimeltään juhannus

Rauhallinen, nautinnollinen ja perhekeskeinen viikonloppu on vietetty. Moni suomalainen panosti tähän viikonloppuun, onhan Juhannus yksi Suomen juhlituimmista.
En tiedä, onko se ikä, ammatti, mukavuudenhalu vai saamattomuus, mutta ilman paineita ja suuria spektaakkeleja tämä mennyt viikonloppu on kulunut.
Muistan kyllä niitäkin Juhannuksia, kun autoa ja eväitä on ystävien kanssa pakattu ja odotukset ovat korkealla, fiilis oli jo viikkoa ennen huipussa. Monet kasaribiisit tuovat juuri näitä Juhannusmuistoja voimakkaasti mieleen. Tietyt 'legendat' ovat jääneet elämään; Erkkimerkit, Vexi, "pillijuomat". Niin hauskaa ja huoletonta! 
Nyt on menty vuosia toisella prioriteetillä. Olipa sää mikä hyvänsä, ruoka on oltava herkullista ja grillattavaa. Sen tekeminen on ohjelmanumeronsa itsessään. Vieraiden kanssa on ollut mukava puuhata ja valmistella. Ainoastaan kaatosateessa grillaaminen ei kuulunut kenenkään halutuimpaan hommaan... Minun sateenvarjoni oli halkaisijaltaan suurin ja nippanappa se suojasi. Pääasiahan oli hyvä ruoka. 
Tänä viikonloppuna herkuteltiin baby ribseilla, mansikoilla, kirsikoilla, omatekemillä hampurilaisilla& perunasalaatilla&coleslawlla, mansikkamustikkakääretortulla. Tällä erää ruokajuomana oli Pepsi. Vain kerran skoolattiin aikuisten kuohujuomalla.

Päivittäinen tekeminen oli aika suppeaa. Ilma ei juuri houkutellut kuin piipahtamaan, silloinkaan ei tarvinnut kesävaatteisiin pukeutua. Pikku kävelylenkkejä, kesäkukkien poimintaa, luonnon tarkkailua. No joo, leffoja, sarjoja ja lukemista. 
Juhannusviikonloppumme oli rauhallinen. Edeltävät päivät olivat hyvin mielikuvitus- ja toimintarikkaita ;) . Nautintojen lisäksi oli hyvä hetki vaihtaa verhot ja pestä muutamat ikkunat sekä siistiä vaikka liinavaatekaappia. Kuka mitenkin vapaitaan viettää. Leppoisalla, viihtyvällä mielellä.

Kymppitalossa, osa4.

Niinhän siinä sitten kävi. 
Kun seuraava aamu koitti, oli auto parkkipaikalta lähtenyt. Hitsinpimpulat!  
Ystäväni lähti paikalle tsekkaamaan varastoa, ja kuinkas ollakaan, auto olikin siirretty kivenheiton päähän kadun varteen. Ahaa! Olisko hemmoilla alkanut epäilys nousta, että joku seuraa heidän toimiaan? Ystäväni käveli aina tsekkauspaikalle metsäpolkua pitkin, ettei lähtöpiste paljastuisi. 
Matkan aikana Mummeli soitii tehokkaana, että nyt Luihu ja Pimu sitten lähtivät kävellen. Ja juurikin niin, ne menivät autolleen ja starttasivat taas ilman meitä, seuraajia.
Minähän olin kotona ja ystäväni matkalla pyörävarastoon. Olimme pettyneitä, sillä aikatauluun on tullut muutos, he eivät enää toimineet samoilla kellon lyömillä kuin aiemmin.
Liekö syynä myös aamuvarhain oven takana käyneet poliisit. Olivat kuulema kolkutelleet ovea, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. -No ei varmaan!

Pyörävarastossa kaikki ennallaan. Eilisiä karkureita ei ollut näkynyt tai ainakaan heidän fillareitaan ei ollut ilmestynyt. Ikkuna oli raollaan. Verhot kiinni. Pah!
Me keskityimme taustatietoihin. Tsekkasimme somesta sinisen ja punaisen auton omistajia, yhdistelimme kaverimaailmoja ja summasimme henkilöitä.  Tsekkasimme molemmat kauppareissuillamme muutamat tontit ja parkkipaikat. Pieni aavistus meille on alkanut muodostua siitä, minne kamat roudataan.
Tunnit kuluivat ja linjat välillämme kävivät kuumina. Spekuloitavaa ja johtopäätöksiä riitti.
Kuin tyhjästä, singahti taas punainen auto hemmojen luo. Käynti oli niin nopea, ettei Mummelikaan kyttäysparvekkeeltaan kerennyt hokaamaan tuliko vai menikö kyytiin joku. Auto kaasutti huomiota herättävän lujaa paikalta pois. Suunta seuraamiseen oli suurpiirteinen, mitenkään ei perässä tahtonut pysyä. Olihan sentään noudatettava liikennesääntöjä ja pidettävä omasta turvallisuudesta huoli. Auto katosi näkyvistä, mutta vahvisti poistumissuunnallaan meidän epäilyksen. Tietyssä kaupunginosassa on siis joku tuunaus-/jemmavarasto. Nyt tarvis koiranulkoiluttajia ja tarkkoja silmiä sille suunnalle, vink vink.

Hatutti oikein kunnolla meneteyt tilanteet. Ainut lohtu on, että roistot ovat itsekin hokanneet olevansa seurannan alla. Tarkoitan lähinnä virkavaltaa. En toivo heidän lainkaan meitä hokanneen. Ja nyt vielä tuli juhlapyhä sekoittamaan meidän läsnäoloa kyttäyspaikalla.

Ei kuulunut autoa takaisin, ei näkynyt hemmoja eikä mimmejä, hiljaista oli. Ikkuna oli rakosillaan ja juomatölkki oli ilmestynyt tietyn pyörän tarakalle. Liekö se sitten merkki, että homma jäissä?
Ilta alkoi taittua yön puolelle. Hiljaista oli. 
Ystäväni oli poistumassa Mummelin luota, kuinkas ollakaan. Auto Luihun ohjastamana ajoi vastaan. Lasti oli tyhjennetty. Kuin roskapussin viejä ikään, ystäväni käveli  katsetta kääntämättä eteenpäin. Sen verran vielä itsesuojeluvaistoa löytyy ;). 
Ei montaa minuuttia auto parkissaan ollut, kun taas liikkeelle lähti. Kuka kuskina, se jäi epäselväksi.

Nyt on muutama vuorokausi kulunut, ettemme ole kyttäyspaikalla olleet. Poliisi sen sijaan on käynyt molempina aamuina oven takana kolkuttelemassa. Jippii! Olisiko mahdollista, että narahtaminen olisi lähellä? Vielä on päästävä tsekkaamaan ja tarkastettava tämän hiljaiselon jälkeen, tapahtuuko liikettä ja kuka liikkuu, alkuperäinen mysteeri, MINNE?, on yhä selvittämättä. 


18.6.2014

Kymppitalossa, osa 3.

Tuli se hetki, kun piti(!) ryhtyä toimimaan. Lomalla oltiin, ei houkuttanut ulkoilu eikä siivoilu eikä edes makoilu. 
Ystäväni oli päättänyt "käräyttää konnat" ja minä olin valmis. Mukaan vammustettiin myös Mummeli. Kartoitimme tietoja, punnitsimme vaihtoehtoja, jossittelimme poliisien toimintaa.

Yksi varhainen aamu Pimun menopeli oli taas lastattu täyteensä osia, runkoja, kasseja. Uskoimme, että heillä on aie liikuttaa autoa ja meillä aie selvittää, mihin kamat viedään. Oli siis ihan väistämätön pakko tarkkailla tilannetta ja ryhtyä kyttäämään.

Ystäväni soitti minun ollessa aamukahvilla, että hän on jo asemissa. Kaipasi kahvia ja aamiaista. Se oli vartti kun olin pakannut termosmukiin kafet ja tuunasin eväsleivät. Olimme valmiit seuraamaan tiettyä ikkunaa, liikehdintää ja kenties autoa. Istuimme autossa niin, ettei meitä suoraan näy. Olimme parkkipaikalla, puun ja kivimöykyn katveessa. Katseet tyystin toiseen suuntaan, peilistä oli tarkkailtava. Näin omakotiasukkina minusta siellä talojen parkkipaikoilla kävi vilkas liikenne. Autoja tuli ja meni, jokaisella näytti olleen "oma parkkiruutunsa".  Seuraamamme auto ei liikkunut. Sen sijaan tuuletusikkuna oli ajoittain enemmän auki ja toisinaan melkein kiinni.
Siinä asiassa olemme valistuneet, viisaammat ovat kertoneet. Eli mikäli ikkuna on tietyssä asennossa auki ja välissä kukkaruukku tai maitopurkki, on asiakkaille tie nk. selvä ja asiakas voi tulla. Nämä asukit eivät kertoman mukaan koskaan avaa summerin soitosta, sen sijaan puhelinsoitosta. Ja mikäli mahdollista, sisään menevät takaovesta.

No, siellä me siis istuttiin autossa ja spekulaatiot käynnissä. Ystävä takapenkillä ja minä peruutuspeiliä seuraten. Sää näytti parastaan; satoi vettä, räntää, vaakatasossa, kuuroittain ja paistoi. Meillä katset parkkipaikalla ja seurantaikkunassa. Ahkerasti myös Mummeli meille ilmoitteli metsän puolen hiljaiselosta. Reippaat pari tuntia kului, eväät tuli syötyä, kunnes... Pihaan karautti, sanottakoon vaikka, sininen auto. Sitä ajoi heppu aurinkolasit silmillä, pipo päälaella. Vauhdilla tuli ja kyytiin loikkasi Luihu. Meni tovi ja sininen auto kuskinsa ohjaamana poistui paikalta. 
Asunnon ikkuna oli raollaan. Liikehdintä ja toiminta oli nopeaa. Ihmeitä emme tapahtumasta rikastuneet, spekulointi ja "tiedon" kerääminen vain sai vauhtia. Poimimme reksiterinumeron ylös ja saimme omistajatiedot. Omistaja oli nainen...haa, miehellä ei siis omitusmahdollisuutta tai luottotietoja, päättelimme kuin lähes ammattilaiset :) . Emme kuitenkaan malttaneet lähteä tsekkaamaan, sillä sininen auto oli ihan uusi tuttavuus, vielä silloin...
Eväät oli aika kaivaa esiin ja nauttia ne , onneksi termosmuki hoiti tehtävänsä ja suolainen maistui. Mitään mainittavaa ei tapahtunut. Meni taas muutama tunti ja lounasaika alkoi olla käsillä. Eihän meillä mitään hätää, mutta perhe alkoi jo kysellä. Ja rehellisyyden nimissä myöhäisiltapäivällä alkoi jo kupla nousta otsaan. Sitä ei oltu suunniteltu, pissahätää. Millä siitä nyt kesken kaiken vessaan tai edes pusikkoon. Sekös olisi huomiota herättänyt. Kysyi luonnetta...

Tilanteen asettaman uhan johdosta kävimme kotona. Tai itse asiassa olimme aikeissa lähteä...pysähdyimme toisen talon pihaan sopiaksemme tapaamisaikaa. Ohi ajoi punainen auto, pipopäisellä ja aurinkolasisella kuskilla varistteuna. Huikkasin ystävän takaisin kyytiin ja ajoimme perässä tapahtumapaikalle. Kurvasimme roskakatoksen taakse, ystävä ponkasi nurkalle kuuntelemaan: hemmot painelivat takapihalle, autosta nousi mainitun kuskin lisäksi Luihu. Omituista, Luihuhan oli poistunut sinisellä autolla tovi sitten... Ja taas matkassa musta kassi. Mummeli oli myös valppaana ja kuuli, kuinka puheissa oli pyörävarasto.
Ystävä oli pusikossa seuraamassa, minä autossa odottamassa. Oli pakko lähteä katsomaan, mitä tapahtui. Kuin hirvi ryteikössä, ystäväni kirmasi autolle päin. Punainen auto kuskinsa ohjaamana lähti. Me taas hankimme omistajatiedot...ihan omituinen linkki erääseen firmaan. Eli auto ei ollut yksityisen omistama.

Pakon (ja hädän) sanelemana lähdimme käymään kotona. Tätä amatöörivorhettä tulee varoa; ei kahvia, ei juotavaa. Kaiken kukkuraksi vitsi donitseista ja kahvista oli niiiin lähellä ;) . Kiitos T!

Kun palasimme kyttäyspaikalle, päätimme vaihta autoa sekä paikkaa. Keksimme siirtyvämme eri pihaan, puiden katveeseen. Suoraa näköyhteyttä pikkuautoon ja ulko-ovelle ei ollut, mutta kun nousi autosta kuusen katveeseen, näkymä oli hyvinkin selkeä. Luotimme Mummelin valppauteen ja siihen, että pian se auto liikkuisi ja me pääsisimme seuraamaan.
Tapahtumat eivät edenneet olettamallamme tavalla. Sininen auto pyrähti paikalle ja tyhjensi takakontistaan lukemattomia laatikoita "peltisiä laulukirjoja". Lastin tyhjennettään se taas poistui paikalta. Mehän olimme käyneet varmistamassa tulomatkallamme tämän auton sijainnin, osoitteen mukaan. Aivan toisaalla se olikin. Turhan pitkä välimatka...

Pyörävaraston ovi oli kiinni, talon seinustalla pyörät lukitsematta, ikkuna raollaan. Kunnes Mummeli soitti ja kertoi  "uuden" hemmon olevan alaovella. Hemmo tuli tupakalle. Tupakkahetkeä kesti. Oli liikuttava, tsekattava hemmo ja saatava kasvot muistiin. Kankkuni vaikeroi ja vaati liikettä, niinpä ryhdyimme suunnittelemaan kuvioita.
Samantien Mummeli soitti, toinen naisista, Haahka, oli hypännyt fillarinsa selkään ja singahtanut metsäpolulle. Mitä ihmettä, kello oli jo iltaseitsemän ja vain yksi lähti? Ja tupakoiva hemmo oli saanut juttukaverin, mutta se oli Mummelin katvealueella. Oli siis lähdettävä liikkeellä...

Kuins ollakaan, tarve toilettiin oli taas ja minun oli tarkoitus kiertää talo, tsekata varasto ja mennä Mummelille toilettiin. Ystäväni jäi naapuritalon parkkiin odottamaan. 
Lähdin kuusen katveesta, toisen talon nurkalta lähestymään hemmoja "Siili" ja "Kalju". Koska olin ollut jo päivän kehissä, päätin "naamioitua" ja pöyhäsin tukkani 'villisti' sekaisin, ikään kuin tuulen tuivertama. (Voi jösses, mikä hetken naamiointikikka!) 
Kuljin hiekkapolkua nurkalle, säädin puhelimesta kameraa, valmiina laukaisemaan. Puhelin soi; ystäväni kehoitti kurkkaamaan pyörävarastoon, koska se ovi oli nyt auki ja hemmot pihalla. No, en nähnyt sinne asti, sillä olin juuri kurvannut talon taakse ja kuiskin luuriin, että kuvausmahdollisuudet meni, pah! 
Kolmannella nurkalla ryhdyin taivastelemaan, etteikö summerit olleetkaan siellä ja jatkoin matkaa. Samalla rekisteröin vastapäisessä talossa parvekkeella kaksi aikuista, puhuin kuitenkin jonnin joutavia ja olin aikeissa kurvata odotetulle summeriovelle. Kunnes... 
Minua kohti ajoi poliisiauto. En tohtinut kääntyä ovelle, sillä Siili ja Kalju singahtivat eteeni ja ryhtyivät keräämään tavaroitaan. Ystäväni kanssa puhelinja oli vielä auki. Poliisi lähestyi lastattua autoa, me keskustelimme omista liikkesitämme ja olimme huolestuneita hemmoista. He nimittäin hyppäsivät fillarien selkään ja ajoivat pois! Minä käännyin kannoillani ja ajattelin meneväni poliisin luo ilmoittamaan karkulaiset, kunnes tajusin ikkunan olevan avoinna ja suoran näkymäpaikan tilanteeseen. Nopea käännös takaisin ja eteenpäin. Ystävän kanssa sovimme tapaavamme muutaman sadan metrin päässä.
Piru vieköön! Meidän aikeet eivät toteutuneet, eivät edenneet suunnitelman mukaan. Mitä nyt?! Emme voineet lähestyä poliiseja, yhdet hemmot karkasivat, asunnossa oli ainakin kolme sisällä. Emmekä me olleet näkemässä.
Ystäväni muisti tutkivan poliisin ohjeen, että kaikki tieto on tarpeen. Soitimme hätäkeskukseen ja kerroimme kahdesta karkulaisesta. Toinen partio lähti kuulema hoodeille.
Meitä harmitti; menetimme seurantamahdollisuuden kaikkeen.

Mummeli oli tapahtumapaikalla; poliisit tsekkasivat täyteen tuupatun auton, eivät käyneet ovella. Naapuritalosta oli tiedotettu, että heillä oli elävää kuvaa. Olisiko niin hyvin, että joku muukin olisi rekisteröinyt oudot puuhat hemmojen taholta? Hyvä!
Ystävän tytär sattui olemaan lenkillä ja kertoi havoinnoitaan; Haahka oli ajanut vastaan, Siili ja Kalju olivat myös ohittaneet hänet. Oli siis meidänkin pakko ajella niille seuduille ja tsekattava, mitä tapahtumassa. - Ei havaintoja enää meille.

Palattuamme kyttäyspaikalle oli aika tsekata varasto. Ikkuna oli auki, pyörät varastossa paikoillaan, muutoin äärimmäisen hiljaista. Puhelin soi ja Mummeli kaipaili toilettivierasta. Tilanne ja 'hätä' ohi.
Pikkuauto paikoillaan, ilta-aurinko vilahti puiden välistä. Meillä toiveet ja seikkailut kuin valuneet hiekkaan. Pian olimme olleet kytiksessä liki 12 h, eikä täyteen ahdettu auto ollut aikeissakaan liikkua.

Onneksi donitsit ja kahvi olivat saavuttaneet meidät 🍩☕️.  Jäljellä oli vain armoton pohdinta; mihin fillaroitsijat katosivat, tulevatko takaisin, liikkuuko auto, tuleeko poliisit uudelleen?

Yllättäen katua pitkin tuli pipopäinen polkupyöräilijä, tarakallaan kaksi laatikkoa. Oli pakko seurata...
Määrätietoisesti kaveri ajoi määränpäähänsä, omakotialueella. Viskasi pyörän kuusen katveeseen ja poistui oikealle. Paikka sijaitsi päättyvän kadun päässä, emme tohtineet mennä sinne asti. Onneksi meillä oli lenkkeilevä nuori seurassamme, laitoimme hänet "lenkille" ja tsekkaamaan paikan. Aronia-aidan takaa oli paljastunut kaksi miestä; toinen nautti juomaa, toinen "korjasi" pyörää. Jääköön tämä vain meidän mielen rekisteriin, emme saaneet heistä suurta draaman kaarta tarinaan. Kullostellaan.

Koska paikalla oli vieraillut viranomaiset, oletimme hemmojen ja mimmien tajunneen, että joku/jotkut ovat antaneet aihetta. Pari tuntia seurasimme ja toivoimme lisää säpinää, turhaan. Auto ei liikahtanut, fillaroitsijat pysyivät poissa, ikkuna oli vain raollaan. Oli ilmeisesti meidänkin aika mennä kotiin. Enää ei hyödyttänyt katveista kurkkia, sillä hiljaista oli.
Pian kotiin saavuttaessa Mummeli kertoi havainnostaan, Haahka oli palannut pyörällään.
Meitä vain edelleen kiinnosti, minne täyteen lastattu auto siirtyisi. Onhan se monena iltana se on liikkunut.  Kello kääntyi seuraavan vuorokauden puolelle, liikettä ei ollut. Oli pakko väistyä unille. Ja kankkuakin jomotti. Tilanne edellen auki.




Kymppitalossa, osa 2.

On se jännä juttu, kun jotain ryhtyy seuraamaan niin silmät ikään kuin avautuu ja asiat kytkeytyy viehkosti toisiinsa. Naamat saavat "nimet" ja meillä hoksottimet raksuttavat. Eteen tulee kysymyksiä: mistä, minne, miten, miksi, milloin?

Oli vain pakko ryhtyä urkkimaan. Onneksi ystäväni omaa rautaiset hermot ja titaanisen uskalluksen. Mummeli säesti hyvin luontaisella uteliasuudellaan ja minä annoin kyytiä sadoilla kysymyksillä ja jahkailuilla. 
Kymppitalon pyörävarastoon oli ilmestynyt huomiotaherättävän monta fillaria, ilman lukitusta. Talon asukkailla oli normisti tapana pitää omansa lukossa ja keskustelua herättikin, kenelle nämä lukitsemattomat kuuluvat? Tähän kun lisää vielä useasti auki olevan pyörävaraston oven ja useamman vanhempi-lapsi -vierailijan. Nämä vierailijat lähtivät usein tyytyväisinä pyörän uusina omistajina pois, raha ja tavara vaihtoi julkisesti omistajaa.
Silmillä seurattuna meillekin aukeni eteen näky, jolloin pari hemmoa propasi fillareita talon pihassa. "Luihu" ja "Hiippari" kasasivat pyöriä, siirsivät varastoon. Oli runkoja, vanteita ja koko ajan lukitsemattomia fillareita. Epäilykset ystävällä ja Mummelilla vaan kasvoivat. Mieleen tuli käydä tsekkaamassa aika ajoin, mahtoiko se puolisolta varastettu, hyvinkin erikoinen kilpapyörä, löytyä sieltä varastosta? Oli suorastaan pakko seurata päivittäin töiden jälkeen varaston tilannetta!

Kuten kerroin, seuratessa ja vatuloidessa asiaa, silmämme ja tietomma avautivat entisestään. Pyörien ympärillä pyöri Luihun ja Hiipparin lisäksi uskollisesti pari muutakin hemmoa ja vakituiseen "Pimu" ja "Haahka". Älkää antako nimien häiritä, kenties saattavat antaa teille mielikuvaa olemuksesta, ups!
Pimulla tuntui vielä olevan elämänsä jotenkin hallinnassa, Haahkalla ei niinkään. Juttusilla ei kukaan meistä ole heidän kanssaan varsinaisesti ollut, mutta ulkoinen käytös ja olemus paljastivat jonkun vettä, alkoholiakin vahvemman aineen käytön. Siksi ei juttusille ollut motivaatiotakaan.

Minä,en tässä vaiheessa osallistunut kuin utelemaan ja spekuloimaan. Ystäväni sen sijaan seurasi ahkerasti pyörävaraston sisältöä. Varastossa oli erittäin erikoisia, hyväkuntoisia ja trendikkäitä pyöriä. Eivätkä edelleenkään lukossa. Luihulla, Haahkalla ja Hiipparilla oli myös allaan tietyt fillarit, kun metsäpolulle iltasella polkasivat. He rohkenivat (?) jättää myös kulkupelinsä talon seinustalle, lukitsematta.
Yhdelle erikoiselle, Uudesta-Seelannista peräisin olevalle pyörälle löytyi omistajakin "vahingossa" somen kautta. Ja kun asianomainen tuli hakemaan omaansa, kuukausi sitten kadonnutta fillariaan varastosta pois, oli se jo hävinnyt. Joku oli saanut itselleen laadukkaan menopelin, mutta sen kyllä oikea omistaja vastaan tullessa erottaa...

Mielestämme röyhkeys ja rikollisuus alkoi olla liian näkyvää. Poliisi ei "kerennyt" paikalle, kehottivat vain ottamaan yhteyttä rikososastolle. Ystäväni yhteyden sinne ottikin ja... Luihu olikin heille tuttu entuudestaan. Kohteliaasti kiittivät tiedoista ja asia meni tutkintajonoon, kait? Kymppitalon pihalla liikehdintä kasvoi ja Pimun pikkuauto täyttyi tavarasta, joka sitten yön kuluessa olikin käyty viemässä pois. Minne? Milloin?
Palaan taas tunteeseen, tiedättekö, kun tulee tarve...



Kymppitalossa, osa 1.

Tiedättekö fiiliksen, kun tekee mieli ratkaista asiat itse? Tai kun jonkun käytös antaa aihetta puuttua? Tai kohtaa nk.yhteiskunnan mätäpaiseen, joka vaatii puhkaisua? Tai joskus kaipaa vaan piristystä päivään ja jännitystä elämään? - Mä tiedän ja tunnen. Ja onneksi yksi ystävä monien joukosta on yhtä pöljä ;) .

Kun nyt on tapana kuulla kuulumisia, vaihtaa ajatuksia lenkillä tai puhelimessa, niin mekin teimme ystäväni kanssa. Pontta jutulle antoi ikävä sattuma, kun pyörävaras kävi anastamassa saalista. Ja varasti NIIIIIN väärän ihmisen pyörän. Tai itseasiassa puolison pyörän. Siinä sitten silmät avautui ja uskallus lisääntyi.

Alkuun asia eteni aivan oikeaoppisesti; varastetusta tavarasta tehdään rikosilmoitus, hoidetaan hommaa vakuutusyhtiön kanssa ja taivastellaan asiaa lähinaapureiden kanssa. Juttua riittää kauimmaisenkin talon naapurin kanssa. Tavatessa kysellään kuulumisia ja todetaan, ettei pirskatin pyörävoroja ole saatu kiinni. Poliisikin unohtaa toimittaa tarvittavaa todistetta vakuutusyhtiölle ja asia pitkittyy. Monen mielestä nippelinappeliasioita. Mutku se on vaan väärin viedä toiselta, luvatta.

Kuins ollakaan, tapahtuu toinen ja neljäskin varkaus, tapahtuu kioskin ryöstö ja tapahtuu outoja lähitalon pihalla. Ja meillä ystävän kanssa juttua riittää. Ihanaa irtiottoa omista arjen asioista, ajatuksista. Ja kun silmät avaa nk.lenkkipoluilla, herää mielenkiinto eräiden kundien puuhasteluun. Naapurin kanssa jutustelu tuottaa lisäinfoa, uteliaisuus kasvaa ja on siis vain kertakaikkiaan ryhdyttävä seuraamaan tarinaa ja hemmoja enemmän.

Siinä me sitten olimme, juonessa ja uppoutumassa tarinaan. Ystäväni seuraili alkuun vaivihkaa naapuritalon puuhia, mukaan tuli kymppitalon Mummeli, jolta löytyi aikaa, tarmoa ja mielenkiintoa seurata näitä kymppitalon hemmoja. En vain pystynyt olemaan kuulija, oli pakko päästä mukaan ja "näyttämään" taitonsa, näppäryytensä. Ja kun viisaat (miestemme mielestä vähemmän sellaiset) päämme ja ajatuksemme löimme yhteen, oli seikkailu valmis. Se on vielä kesken, mutta niin koukuttavaa.


Eilen havahduin tosiasiaan. Ystäväni kysyi, enkö enää kirjoita, kun maaliskuun jälkeen ei ole tekstiä?
Todellakin.
En ole ollut aktiivinen. Harmittaa. Ja siksi ehken alunperinkin pelkäsin tähän ryhtymistä. Olen niin tuuriuppoaja; kukin asia vuorollaan vie mennessään ja ajan. Ei tosin niin, ettäkö kaikki muu jää...

Kevät oli ajatusten aikaa. Kovasti pohditutti, mitä sitä elämällään tekisi.
Kuten olen kertonut, työssäni viihdyn kaikin puolin. Mutta jotain kaipaa... Yritystäkin oli vaan eipä se tuottanut toivottua tulosta. Onneksi olen oppinut ns. pettymään ja kulkemaan ei-niin-ruusuista-polkua. Uusia haateita odottaen, toivoen, etsien, janoten.

Joskin ajatustyötä on tullut tehtyä, on ollut pakko tehdä myös perheen eteen töitä. Kovilla vaatimuksista, aikaansaamisista, tavoitteista, huolehtimisista. Mutta niinhän me kaikki vuorollamme. On tilanteita ja tunteita jolloin punnitsee elämänsä valintoja, mitä niiden eteen tekisi vai teksiskö mitään. Aikuisen nuoren asiat rasittavat ehken eniten ja se voimattomuus, minkä siinä kohtaa. Välillä on pakko kilahtaa, jostain täytyy toisinaan kaivaa sympatiaa, joskus on vaan purtava tilanne ja paettava paikalta. Ja aina jaksan ihmetellä, mistä tuolla miehelläni riittää malttia, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä minua kohtaan. Vai mahtaako rakkaus olla se syy? Hope so!

Onnekseni kevät toi lämmön ja valon. Oli ihana olla ulkona, puuhastella ja liikkua kun tarkeni ja aurinko ihan helli. Ahkerasti kävin jäähallissa vilvoittelemassa. Kivaa sekin, onhan se tärkeä (kaikkein tärkein), se joka sinne liikuttaa. <3

Mikä siinä onkaan, kun keväällä tulee niitä toimintapuuskia? Sain aikaan paljon sellaista, mitkä ovat kuuluneet "pitäis" ja "sitku" -kategoriaan. Hyvä niin, sillä nopeasti tulee taas tasapainottamaan se toimettomuuden aikakin. Näin lomalla ollessa toimettomuuteen hyydyttää tuo vallitseva säätila. En puhu hellivästä lämmöstä vaan jäädyttävästä ilmasta. Nyt on aikaa olla sisällä.

Mieleen pulpahtaa monta tarinaa, jotka haluan jakaa. Tarttisin sellaisen ohjelman, joka sanelun muuttaisi tekstiksi. Muutama teistä on saanut jo 'kuulla'. Viime päivien urakka houkuttaa jatkamaan. Kuulumisiin!